Kahden alle kouluikäisen lapsen äiti kirjoittaa blogiin mietteitä hyvinvoinnista ja elämästä yleensä.

Palautumisesta on tullut nykyään melkein yhtä trendikäs juttu kuin treenistä tai terveellisesti syömisestä. Jo ihan perusarjestakin pitää palautua; mitähän tästä olisivat olleet mieltä vaikka isovanhempiemme vanhemmat, jotka sentään raatoivat fyysisessä työssä päivät pitkät lapsesta asti, vuodesta toiseen. Nykyihmistä tuntuvat rasittavan ihan tolkuttomasti jo aivan pienetkin arjen vastoinkäymiset, mutta maailma on muuttunut ja meidän aikaamme värittää vahvasti huomiomme jatkuva pirstaloituminen eri älylaitteiden kesken. Laitteiden kautta olemme yhteydessä läheisiimme, teemme töitä, tilaamme ruokaa, shoppailemme, kulutamme viihdettä ja melkein mitä tahansa muutakin!

Hohtavaa ruutua tuijotellen kuluu tavalliselta ihmiseltä päivässä tunti poikineen, ja tässä vaiheessa meistä lähes jokainen tietää jollain tasolla kuinka kuluttavaa tämä aivoillemme on. Ihmisen aivoja ei ole suunniteltu vastaamaan nykyajan kiihtyvällä tahdilla verkkokalvoillemme tulvivaan informaatioähkyyn, mistä on lopputuloksena harmittavan usein meitä vaivaava tukkoinen olo ja tunne siitä, että on unohtanut jotain.

Mielemme väsyy nopeammin tästä jatkuvasta tietotulvasta, koska sitä ei yksinkertaisesti ole suunniteltu selviämään tällaisesta kuormasta. Jo nyt tiedetään nykyisen kaltaisen älylaitteiden käytön muuttavan aivojemme rakennetta, mutta vielä emme täysin tiedä miten ja mihin suuntaan. Suunta on äärimmäisen huolestuttava etenkin näin kahden pienen lapsen äitinä, sillä tiedostan täysin älylaitteiden näyttelevän suurta osaa heidänkin tulevaisuudessaan.

Aikaan ennen älylaitteita ei ole mahdollista palata, mutta omaa suhdettaan niihin voi sentään hallita – ympäristöstään välittämättä. Nykyään on jopa trendikästä olla ajoittain offline, mutta harmillisesti maailmamme ovat silti niin kietoutuneet digitodellisuuteen, ettei todellinen irtiotto pitkäksi aikaa enää edes onnistuisi.

Ennen vanhaan siis palauduttiin päivän fyysisestä rasituksesta nukkumalla parhaimmassa tapauksessa sikeät yöunet silkasta ruumiillisesta uupumuksesta, olettaen että unta ylipäänsä sai lukuisilta todennäköisesti samassa pienessä torpassa nukkuvilta perheenjäseniltään. Nykyihmisen palautuminen on enemmänkin henkistä; pää pitää niin sanotusti nollata työpäivän jälkeen jollain tapaa, kunhan on ensin huolehdittu jälkikasvun välittömistä tarpeista.

Itselleni yksi rakkaimmista nollauskeinoista on treeni, mutta ironista kyllä minun on luonnollisesti varattava treenistä toipumiseen myös oma aikansa. Sillä vaikka edistänkin sillä terveyttäni ja kroppani jaksamista pitkällä aikavälillä, en jaksa treenata nousujohteisesti, ellen anna kehoni levätä välillä. Toinen ja huomattavasti käyttäjäystävällisempi tapa palautua ovat pitkät kävelylenkit ystävän seurassa tai ylhäisessä yksinäisyydessä, joista nautin myös aivan hurjasti! Näillä terapialenkeillä ystävien kanssa käydään kävelyn ohella läpi kaikki mielen päällä pyörivät asiat, ja kotiin ehdittyäni mieli on kirkas ja suupielet venyvät aivan huomaamatta kohti korvia.

Yleisesti ja useissa tutkimuksissakin todetusti ulkona sekä luonnon helmassa liikkuminen rauhoittaa ja maadoittaa ihmistä aina, jopa äärimmäisen lyhyinä pätkinä. Saman huomaa lapsista; kun leikit siirtää ulos, heillä ei ole koskaan tylsää, vaikka mikään muu asetelmassa ei muuttuisi. Ulkona kaikki kiinnostaa ja mistä tahansa saa leikin aikaan yrittämättä.

Mennään siis jatkossakin metsään, veden äärelle, vaelluspoluille tai vaikka veneilemään, jätetään älylaitteet kotiin ja huolehditaan näin siitä, että pääkoppa pysyy ilmavana ja arki rullaa.